Legendan mukaan lauluntekijä Noel ja laulaja Liam eivät puhuneet toistensa kanssa 15 vuoteen. Heidän lapsensa tapasivat toisensa vasta viime vuonna.

Yhtyeen ja kenties henkilöidenkin glooria ja tragedia on ollut se, että Oasiksen musiikki kuulostaa Oasikselta juuri Liamin vokalisoimana, vaikka Noel on tehnyt melkein kaikki kappaleet ja osaa itsekin laulaa.

Monesti Liam on esittänyt itseään suurempaa ja Noel itseään tärkeämpää.

LÄPIMURTO tapahtui vuonna 1994, kun kaikkien aikojen debyyttialbumeihin lukeutuva Definitely Maybe näki päivänvalon. Vuotta myöhempi (What’s the Story) Morning Glory? nosti yhtyeen Britannian suosituimmaksi ja yleiseurooppalaiseksi ilmiöksi.

Aika tarkkaan elokuussa 1997 juuri kolmoslevyn julkaisun alla Oasis oli mahtavimmillaan ja kiistattomasti sen hetken ”maailman suurin bändi”, kuten veljekset ovat uhmakkaasti sittemminkin toistelleet.

Amerikka jäi aikoinaan valloittamatta, mutta menestyksellä mitaten yhtyeen kotimaa ei ollut kokenut vastaavaa sitten The Beatlesin.

Kaivattu paluukiertue nähtiin 2020-luvun yleisemmänkin nostalgia-aallon siivellä viime vuonna täysillä stadioneilla ympäri maailman ja tällä tietoa uusia konsertteja on luvassa jälleen ensi kesänä.

Keikkataltiointien perusteella bändi on huippuiskussa ja elintavat ovat siistiytyneet merkittävästi 90-luvun rappiovuosista.

Pitkän sapatin aikana kehäraakkina lopettaneen yhtyeen laulut näyttävät kypsyneen rakastetummiksi kuin koskaan.

OASIS: Don´t Look Back in Anger (2026) tekee rajauksensa kiitettävän tiiviisti.

Se ei edes pyri yhdistämään duunaribändin nousua thatcherismin tuhoon ja työväenpuolueen nousuun, kuten analyyseissa on monin paikoin aiemmin tehty, vaan keskittyy tiukasti yhtyeen yllättävään ylösnousemukseen.

Elokuva ei siis kerro niinkään orkesterin värikkäistä taustoista kuin sen uudesta tulemisesta ja siinäkin valokeila kohdistuu ennen kaikkea musiikkiin ja sen yhdistämiin ihmisiin. Oasiksen musiikki on aikansa tuote mutta se on myös kestänyt aikaa ja siirtynyt uusille sukupolville.

Konserttisarjan ja ihailijayhteisön kuvauksena eli kirjaimellisesti musiikkidokumenttina teos onkin sensaatiomaisen hieno. Leikkaukset menneen ja nykyisen välillä ovat saumattomia.

Jos joskus niin nyt elokuva pääsee niin lähelle kohteen musiikkia kuin se vain on mahdollista audiovisuaalisessa esityksessä, katsojan olematta paikan päällä.

Siksi en osaa suhtautua liian kriittisesti joihinkin aukkoihin, joita ei lainkaan selitetä: parin yhtyeen alkuvuosien jäsenen puuttumista kokoonpanosta tai yhtyeen vuosituhannen alun tuotannon täydellistä sivuuttamista.

Tässä dokumentissa ja kiertueella Oasis on yhtä kuin kolme ensimmäistä levyään, vaikka studioalbumeita on julkaistu kaikkiaan seitsemän. Yhtye ei ole tehnyt uutta musiikkia 18 vuoteen, eikä merkkejä tilanteen muuttumisesta ole ilmaantunut.

MUSIIKKIDOKUMENTIT tapaavat olla kiusallisia, koska usein motiivina niiden valmistamiselle toimii tekijöiden ja kohteen läheinen kiintymyssuhde.

Narsismiin taipuvaiset taiteilijat jutustelevat kernaasti heitä palvovalle kameraväelle, mutta kriittisiin muotokuviin fanipohjalta on hankala ponnistaa.

Ongelma ei ole vielä aivan kohtuuton silloin, kun kyse on syrjäseutujen tuntemattomista puurtajista, mutta tilanne muuttuu maailmantähtien kohdalla, jotka rakentavat itsestään myyttejä.

Don´t Look Back in Anger ratkaisee potentiaalisen ongelman välttelemällä puhuvia päitä ja juhlavaa tärkeilyä.

Jo selvästi tasaantuneen Noelin isällinen ammattimaisuus ja röyhkeydestään brändin tehneen Liamin kukkopoikamaisuus näyttäytyvät vuosien riitojen jälkeen veljellisenä ykseytenä, joka on arvostusta toisen sitä puolta kohtaan, jota ilman yhtyettä ei olisi. Paljon mahdollista, että tappelut on tapeltu.

Omalla tavallaan sekin on lohdullista, että dokumentin ohjaajat Will Lovelace ja Dylan Southern ovat tehneet aikaisemmin elokuvan Oasiksen entisen verivihollisen Blurin paluukiertueesta. Ei olisi tullut kuuloonkaan 1990-luvulla.

Tärykalvoja koettelevien särökitaravallien ja mastodonttisen tunteellisten rockhymnien lad-lähettiläiden välien lämpeneminen herkistää. Aika voi oikeasti parantaa haavoja.